Söimme uuden kasinon maittavan runsaalla buffet-aamiaisella itsemme ähkyiksi, pakkasimme mopot ja lähdimme ajamaan rauhallisesti alaspäin. Noin 15 kilometriä edettyämme mutisin radioon pysähtymisestä kuvauspaikalle ja samalla kuuulin Villen huudahtavan: "Mitä vittua!" Ja sitten ei kuulunut mitään.
Käännyimme Urpon kanssa takaisin etsimään Villeä, mutta tienvierillä ei näkynyt mitään. Käännyimme takaisin ja sitten pyörä näkyikin valotolppaan törmänneenä, Ville näkyi syvemmällä pusikossa. Olivat niin lähellä, ettemme ensin huomanneet.
Paikalle pysähteli apua. Ambulanssia ei saatu hälyytettyä. Tähän kului aikaa. Urpo piteli Villen jalkaa. Kiinnitysliinasta tehtiin tukisidettä, sillä Villen jalka oli kipeä – luultavasti poikki. Toinenkin jalka aristi. Minä organisoin apua, purin Villen pakkaukset, etsin sieltä Villelle passeja, lompakoita ja sen sellaisia, pakkasin tavarat omaan pyörääni ja otin valokuvia ja videota.Lopulta Bokorin vartijoiden pickup tuli hakemaan mopoa ja Villeä.
Auto vei Villen vuoren juurella sijaitsevaan uuteen sairaalaan. Ensiapu vaikutti mallikkaalta. Kaikenlaiseen säätämiseen, röntgeneihin ja odotteluun kului yli viisi tuntia. Ohuempi vasen sääriluu poikki ja oikea polvilumpio haljennut.
Lopulta lähdimme Urpon kanssa kohti Phnom Penhiä ja Ville taksilla Phnom Penhin lentokentälle.
Lähes neljä tuntia myöhemmin olimme Urpon kanssa suoriutuneet hotellille asti pahimmillaanpimeässä läpi ruuhkaisten kymmenien kilometrien tietyömaiden – kaupunkienduroa, eräänlaista extremeä.
Ja silloin Villen viesti tuli perille: ATM söi luottokortin, olen kentällä ilman rahaa.
Hyppäsimme tuktukin kyytiin ja kentälle. Ville oli pyörätuolissa kuskinsa seurassa. Työnsin Villen ATM:lle ja varakortti toi hyvin. Vastapäisestä luukusta ostimme Villelle liput seuraavaan Bangkokin koneseen. Työnsin Villen tavaroineen check-iniin ja hyvästelimme. Villen matka jatkui johonkin Bangkokin luksushoitolaan.
Urpon kanssa palasimme hotellille, pääsimme vihdoin suihkuun, paisti minä, sillä ensin sain huoneen, johon oli jo joku majoittunut ja sitten huoneen, jossa ei ollut pyyhettä. Neljän puhelinsoiton ja noin 20 minuutin jälkeen respa toi itse minulle pyyhkeet. Siis pääsin sittenkin suihkuun. Kello oli jo yhdeksän illalla.
Kävelimme rantaan ja tilasimme nälissämme ihan liikaa ruokaa. Jatkoimme iltaa vielä muutaman drinksun verran Shanghai-baarissa.
