Viimeisen päivän kirous

Viimeiset ajopäivät ovat aina vaarallisimmat. Mieli vaeltelee jo kodin ja työn haasteissa, matka tuntuu jo olevan onnistuneesti takana. Näin taisi kävi tälläkin kertaa.

Söimme uuden kasinon maittavan runsaalla buffet-aamiaisella itsemme ähkyiksi, pakkasimme mopot ja lähdimme ajamaan rauhallisesti alaspäin. Noin 15 kilometriä edettyämme mutisin radioon pysähtymisestä kuvauspaikalle ja samalla kuuulin Villen huudahtavan: "Mitä vittua!" Ja sitten ei kuulunut mitään.

Käännyimme Urpon kanssa takaisin etsimään Villeä, mutta tienvierillä ei näkynyt mitään. Käännyimme takaisin ja sitten pyörä näkyikin valotolppaan törmänneenä, Ville näkyi syvemmällä pusikossa. Olivat niin lähellä, ettemme ensin huomanneet.

Paikalle pysähteli apua. Ambulanssia ei saatu hälyytettyä. Tähän kului aikaa. Urpo piteli Villen jalkaa. Kiinnitysliinasta tehtiin tukisidettä, sillä Villen jalka oli kipeä – luultavasti poikki. Toinenkin jalka aristi. Minä organisoin apua, purin Villen pakkaukset, etsin sieltä Villelle passeja, lompakoita ja sen sellaisia, pakkasin tavarat omaan pyörääni ja otin valokuvia ja videota.

Lopulta Bokorin vartijoiden pickup tuli hakemaan mopoa ja Villeä.

Auto vei Villen vuoren juurella sijaitsevaan uuteen sairaalaan. Ensiapu vaikutti mallikkaalta. Kaikenlaiseen säätämiseen, röntgeneihin ja odotteluun kului yli viisi tuntia. Ohuempi vasen sääriluu poikki ja oikea polvilumpio haljennut.

Lopulta lähdimme Urpon kanssa kohti Phnom Penhiä ja Ville taksilla Phnom Penhin lentokentälle.

Lähes neljä tuntia myöhemmin olimme Urpon kanssa suoriutuneet hotellille asti pahimmillaanpimeässä läpi ruuhkaisten kymmenien kilometrien tietyömaiden – kaupunkienduroa, eräänlaista extremeä.

Ja silloin Villen viesti tuli perille: ATM söi luottokortin, olen kentällä ilman rahaa.

Hyppäsimme tuktukin kyytiin ja kentälle. Ville oli pyörätuolissa kuskinsa seurassa. Työnsin Villen ATM:lle ja varakortti toi hyvin. Vastapäisestä luukusta ostimme Villelle liput seuraavaan Bangkokin koneseen. Työnsin Villen tavaroineen check-iniin ja hyvästelimme. Villen matka jatkui johonkin Bangkokin luksushoitolaan.

Urpon kanssa palasimme hotellille, pääsimme vihdoin suihkuun, paisti minä, sillä ensin sain huoneen, johon oli jo joku majoittunut ja sitten huoneen, jossa ei ollut pyyhettä. Neljän puhelinsoiton ja noin 20 minuutin jälkeen respa toi itse minulle pyyhkeet. Siis pääsin sittenkin suihkuun. Kello oli jo yhdeksän illalla.

Kävelimme rantaan ja tilasimme nälissämme ihan liikaa ruokaa. Jatkoimme iltaa vielä muutaman drinksun verran Shanghai-baarissa.

Bokor

Söimme aamiaisen jälleen siinä hipahtavassa paikassa. Pakkasimme ja lähdimme. Vältimme poliisien kaupungistapoistumismaksut. Matka kohti Bokoria sujui vauhdikkaasti. Puolimatkassa Villen mopo temppuili, lisäsimme öljyä, vaihdoimme kuljettajia ja kaikki sujui taas.

Bokorin juurella otimme perinteiset Bokor-kuvat. Itse innostuin tälläkin kertaa ajamaan "polvi maassa" tätä hulvatonta mutkatietä. Toivottavasti tie pysyy kasassa siihen asti, että sen pääsee ajamaan kyykyllä polvi maassa ihan oikeasti.

Pieni kuvaustauko pidettiin mustalla palatsilla eli puolimatkanbuddhalla.

Käväisimme tarkistamassa turismille viritetyn vesiputouksen ja ajoimme uudelle hotellikasinolle.

Respassa ei selvinnyt, mutta varauksen olemattomuutta ihmetellessäni huomasin varanneeni toisen hotellin. Siis varauksen peruutus ja uusi varaus tänne. Agodan kautta huoneet tulivat puolta halvemmaksi kuin respasta tai Booking.comista ostettuina.

Saatuamme tavarat huoneisiimme ajoimme vanhalle kasinolle. Sää oli pilvinen, joten näkymiä ei ollut. Ajelimme hiukan polkuja ja katselimme muitakin raunioita – Ville kävi kirkollakin, sinne oli ilmestynyt Jeesus.

Löysimme myös uuden asfalttibaanan vanhalle pienelle luostarille kielekkeen reunalla. Vanhaa, hyvin vanhaa, luostariapinaa ei näkynyt – maaliskuussa se oli vielä hengissä.

Sitten menimme saunaan.

Todellakin, Bokorin Spasta löytyi kuuma-allas, hierova allas, kylmähkö uima-allas ja sauna! (Sawon sähkökiuas)

Erinomainen buffet oli tänään muissa puuhissa, joten söimme annosravintolassa, josta siirryimme uuteen iltaravintolaan seuraamaan musiikki- ja tanssiesityksiä.

Rannoilla

Söimme aamiaisen hieman hipahtavssa rantabaarissa. Se oli hyvä, muta odotusaika pitkä. Päivän ohjelma oli biitsikierros.

Aluksi ajoimme hieman biitsin kautta kiertäen niemekkeen yli Occhateul-biitsille. Pysähdyimme hetkeksi uudistuvalle Serendipity-biitsille. Siinä betonoidulla rannalla baarissa soodaa juodessa tulivat mieleen ajat, kun täsmälleen samassa paikassa istuin myöhäistä iltaa nuotiolla ja ihastuin ensimmäistä kertaa khmeriin. Siitä on kymmenen vuotta aikaa kun tässä oli vielä boheemi biitsi.

Jatkoimme matkaa Sokha-biitsille, jonka puhtaus ja tyhjyys vaikuttavat, mutta kertovat valitettavasti korruptiosta, eivät idyllistä. Sokhan jälkeen kävimme useilla modifioiduilla biitsipätkillä.

Aikaisemmat biitsit ovat kehityksen jaloissa pilkkoutuneet epämääräisiksi jäänteiksi, jotka vain odottavat uusia komeita hotelleja. Independence-biitsi, Victory-biitsi ja jonnekin oli kehitety jokin ihan uusikin biitsi, jonka nimi ehti jo unohtua – kartassa luki Hawaii-biitsi, mutta todellisuudessa se taisi olla jotain ennemminkin kasinoon viittaavaa.

Ajoimme sataman ohi, kalastajakylän ohi, piipahdimme aallonmurtajalle, kävimme pohjoisrannoilla tutustumassa ajoon valkoisella hiekalla. Sielläkin oli kehitys käynyt käymässä. Ensikerralla näillä rannoilla ei kenties enää ajella. Jatkoimme öljysataman ohi kukkulan huipulle. Sieltä on komeat näköalat.

Jatkoimme vielä kymenkunta kilometriä hiekkaa ja saavuimme vesiputoukselle.

Joen ylittävä puusilta teki Villeen ja Urpoon vaikutuksen ja sitä ajettinkin sitten muutama kerta edestakaisin.

Urpon kanssa otimme vesiputouksesta kaiken irti. Oluiden kera istuimme virrassa ja kiipesimme alemmalle tasolle uimaan ja suurimman vesiputouksen taakse pieneksi hetkeksi istumaan.

Vesiputouksissa on jotain hienoa, jotain sellaista, mitä meillä Suomessa ei ole.

Kevyen sateen saatelemina ajoimme etelään, päätien yli ja oikotietä Otres-biitsin kaakkoispäähän. Tie, joka naaliskuussa oli vielä hiekkaa, oli nyt asfaltoitu. Otresin eteläpää on nyt rakennettu ja sitä rakennetaan. Siellä on hienon näköisiä resortteja uima-altaineen. Viimeksi kun kävin siellä oli vain hiekkaa, tyhjä ranta ja moottoripyörä. Otimme kierroksen päätösjuomat.

Ensimmäistä kertaa en ajanut Otresia rantaviivassa, vaan kiltistä rantatietä pitkin – niin paljon on tunnelma muuttunut.

Iloinen rantakierros vei nelisen tuntia taukoineen ja tarjosi 65 kilometrin läpileikauksen Sihanoukvillen kehitykseen.

Rannalla

Vapaapäivä kului tehden – hmmm, en muista mitä. Vähän rannalla, vähän ajellen, vähän lepäillen ja vähän miten kukin.

Illalla otime sateen pelossa tuktukin käärmeravintolaan. Käärmeravintolan tervetuliaissnapsit, ginitonikit, ruoat ja ruokajuomat selvitettyämme tuktukittelimme Victory Hillin baarsiskeneen. Pelasimme muutaman häpeällisen huonon biljardiottelun ja tuktukittelimme takaisin bungalow-kyläämme Otresille ennen reilusti puoltayötä.

Rannalle

Aamiainen Koh Kongin jäätelöbaarissa. Pyörien pakkaus ja baanalle.

Tie Koh Kongista itään on komea. Yllättävät pot holet tekevät ajamisesta tarkkuutta vaativaa. Suurin osa matkasta on kuitenkin hyvää, kovaa ajettavaa asfalttia.

150 kilometrin Koh Kongin tien jälkeen oli vielä 90 kilometriä Sihanoukvilleen. Sekin meni nopeasti.

Kaupungin läpiajon jälkeen majoituimme Otres Beachille.

Huomenna on biitsipäivä – oppaan vapaapäivä.

Pramayo - Koh Kong

Maalaiskylän aamiainen eli Urpolle ja minulle nuudelikeitto ja kambodzalainen kahvi, Villelle riisiä, munaa ja Coca Colaa. Löysimme aamun sightseeingillä kylästä toisen ja ainakin ulkoisesti hienomman näköisen guesthousen (kuvassa omamme).

Tie etelään kohti Koh Kongia alkoi lupaavasti, mutta joidenkin kymmenien kilometrien jälkeen häipyi navigaattoreista.

Risteyksissä kyselemämme tie ei puolivälin jälkeen noudattanut myöskään mitään karttaan piirrettyä viivaa. Uudehkoksi muuttunut kapea tie kierteli hillitöntä serpentiiniä ja pian löysimmekin itsemme padolta. Padon läheisyydessä oli pätkä betonitietä.

Betonitie tuli tien haaraan, jossa mitä selkein kyltti osoitti Koh Kongiin pois betonitieltä pienehkölle metsätielle. Yllättävän huono tie ajattelin. Se laskeutui alas vuorelta ja saavuimme risteykselle sillan kohdalle.

Mies risteyksessä neuvoi ajamaan sillan yli. Me ajoimme ja kahdeksan hitaahkon kilometrin jälkeen löysimme itsemme umpikujasta, hylätystä lauttasatamasta – tästä on varmasti joskus mennyt lautta Koh Kongiin, nyt siellä ei ollut ketään.

Ajoimme takaisin sateen kastelemien notkuvien puiden lehvästöjen lomitse ja lähdimme sillalta toiseen suuntaan. Siellä oli toinen silta ja betonitietä. Kohta saavuimmekin toiselle padolle.

Tie vaihteli hiekasta betoniin ja välillä puolibetoniin eli toinen kaista oli betonoitu ja toinen punaista kuravelliä. Tätä ajelimme kolmisen kymmentä kilometriä.

GoProni ei rytkytystä kestänyt vaan varsi katkesi, onneksi mukana on varavarsi. Siitä loppui myös akku ja vara-akku oli tyyjentynyt parissa päivässä taskussani.

Lopulta saavuimme Koh Kongiin ja on todettava, että olipa onni, että tajusimme jäädä puoliväliin yöksi.

Cafe Laurent hoiti tulo-oluiden, päivällisen ja sateenpitojuomien tarjoilun – illalla tuli nimittäin varsin näyttävä ja kuuluva ukkosmyräkkä kaatosateineen.

Pailin - Pramayo

Ruby guesthouse oli paska. Erilaisia ötököitä oli häiriöksi asti. Aamiaisen söimme paikallisessa, mutta sekään ei ylittänyt odotuksia.

Alkuun pöräytimme asfalttia lähes 70 kilometriä.

Sitten alkoi hiekka.

Onnistunut oikotie, jonka varrelta löytyi myös miinakenttä.

Vähitellen hiekka pieneni mutaojiksi ja kaikenlaisiksi haasteiksi.

Hitaimmillamme etenimme viitisen kilometriä tunnissa. Syke kävi ajoittain mutapainissa varsin korkealla.

Vähitellen tie hiukan parani ja vain satunnaiset mutakuoppaan elävöittivät matkaa, kuten myös monimutkaisiksi labyrinteiksi kuivuneet mutaurat ja -harjanteet.

Aikaa kului myös kahteen pakolliseen taukoon. Ensimmäisellä minun Ortlieb-laukuista hajosi solki. Onneksi oli varasolki mukana. Seuraavalla Urpolta katkesi kytkinvaijeri. Onneksi oli varavaijeri mukana.

Loppumatkasta löysimme yllättävän oikotien, jota ei enää hyvällä mielikuvituksellakaan löytänyt mistään kartasta. Se toi meidät kuitenkin lähes suoraan puolimatkankrouviin, jonne päätimme jäädä myös yöksi, sillä mutakoissa oli kulunut liikaa aikaa.

Guest house löytyi aivan Pramayon liikenneympyrän tuntumasta, kuten kaikki tässä pienessä kylässä.

Siem Reap - Pailin

Aamu-uinti ja hotellin vaatimaton buffet-aamiainen. Pakkausta. Vihdoin yhdeksän jälkeen olimme liikkeellä.

Alkuun sadan kilometrin asfalttisuora Sisophoniin. Taukopaikalla tapasimme kiinalaisen matkamotoristin skootterillaan.

Sisophonissa tankkasimme ja lisäsimme Villelle jälleen litran öljyä. Siirryimme pienelle hiekkatielle kohti etelää ja Pailinia.

Tie vaihtui pian suuremmaksi asfalttia odottavaksi pohjaksi ja lopulta asfaltiksi. Oikaisimme hiukan hiekkaa pitkin ja lopulta olimme Pailinissa reilusti etuajassa.

Emme löytäneet Bamboo guesthousea, joten majoituimme Rubyyn.

Illalla menimme syömään Bamboon ja jatkoille karaokebaariin.