Angkor Wat

Aamu-uinti. Hotellin aamiainen oli vaatimaton buffet, mutta vatsan sai täyteen.

Ville oli temppelit jo nähnyt, joten lähdimme Urpon kanssa kahdestaan suurelle kierrokselle. Matkaan osui useita temppelitä, joita en ole ennen nähnyt tai joissa en ole aikaisemmin käynyt. Reissu oli siten mielenkiintoinen minullekin.

Koh Ker

Perjantai alkoi aidolla ja maukkaalla khmer-aamiaisella.

Pakkasimme ja lähdimme. Ensimmäinen ja päivän ainoa varsinainen kohde oli Koh Ker -temppeli eli noin kymmenen vanhaa khmer-temppelirauniota.

Pysähdyimme alkuun muutamalle rauniolle ja sitten saavuimme päätemppelille, joka on varsin komea. Temppelin huipulle veivät uudet puuportaat ja ylhäältä oli hyvät näkymät yli ympäröivän metsän.

Matka jatkui kohti Siem Reapia. Lähempänä ajoimmepienen lenkin tiedustellen Mahendraparvatalle mahdollisesti vievää tietä, mutta emme sellaista löytäneet. Aikaa, kärsivällisyyttä ja sisua vaadittaisiin enemmän kuin nyt oli käytettävissä.

Majoituimme kuninkaallisesti ja ajoimme saman tien Tonle Sapin rantaan. Kelluvat kylät. Olin lähes sanaton. Aikaisemmin moottoripyörällä ajettava penger oli muuttunut lähes moottoritien levyiseksi bussien parkkipaikaksi ja lisää oltiin rakentamassa kovaa vauhtia.

Tästä huolimatta vuokrasimme veneen ja ajoimme sillä juomaan oluet jonnekin mangrovekasvuston reunamille.

Aurinko laski. Ei häävi retki – maailma muuttuu ja on muuttunut.

Illalla söimme erittäin hyvän ja erittäin edullisen päivällisen baarikadun läheisyydessä – entinen baarikatu on nykyään kaupunginos – tai useampi. Mutta miltä kuulostaa: iso annos valkosipulipatonkia, erinttäin maukas gazpacho, kunnon pihvi lisukeineen ja puoli pulloa argentiinalaista Malbecia? Yhteensä 18$!

Mekongin putoukset

Söimme liian suuren aamiaisen ja siihen kului jälleen tunti, eikä puoli kuten aikaisemmilla matkoilla.

Ajoimme pohjoiseen kohti Laosin rajaa Mekongin itäpuolta. 50 kilometrin jälkeen käännyimme hiekkatielle kohti putouksia. Kymmenkunta kilometriä pientä hiekkatietä suoraan Mekongin rantatöyräälle ja pettymys oli edessä: ei mitään putouksia!

Ajelimme mitä hauskimman riipurillan yli jatkoimme aivan rannan tuntumassa vielä vajaat kymenen kilometriä pohjoiseen kunnes rajavartijoiden puomi tuli vastaan. Jäimme tauolle. Mitään putouksia ei ollut lähipiirisssä. Veneellä kuullema pääsisi jotain pieniä putouksia katsomaan, kenties delfiinejäkin?

Tankkasimme ja ajoimme yleisön toivomuksesta saman pienen polun takaisin riippusillalle, jonka ylittäminen moottoripyörällä on hiukan haastavaa, jos silta lähtee keinumaan. Urpo ajoikin Villen perässä ja melkein ulos sillalta.

Sitten kuin ommituksen jäljiltä olevaa asfaltiia takaisin Stung Trengiin. Ostimme Villen pyörään lisää öljyä torilta ja ajelimme rantatöyrää pitkin Mekongille ja pari kilometria edelleen eelään – eesämme oli uusi uljas silta yli Mekongin.

Ei moottoripyöriä veneeeseen, ei pehmeää jiekkaa, ei mutakkoja, ei eksymisiä, ei ohdakkeiden rikkirepimiä vaatteita, ei kaatumisia, ei epätoivoa, vaan sillan yli täyttä laukkaa ja uutta asfalttia alusta loppuun yhtä siltarumputyömaata lukuunottamatta.

Tbäng Mäncheyssä majoituimme tuttuun Heng Hengiin, joka 2008 oli uusi ja nyt varsin kulahtanut. Söimme vastapäisessä uudessa ravintolassa matka. Toistaiseksi parasta khmer-ruokaa. Joimme muutaman oluen ja Spyn ja painuimme pehkuihin.

Dead End?

Heräsimme tuntia aikaisemmin, sillä edessä olisi tuntematon polku.

Aamiainen oli runsas ja maittava kauniilla järvinäköalalla – toistaiseksi paras. Hotellikin oli tähän astisista tasokkaina ja halvin – mainio yhdistelmä.

Lopulta olimme liikkeella noin kymmenen minuuttia normaalia aikaisemmin. Suuntasimme luoteeseen kohti Siem Pangia. Nelisenkymmenen hiekkatiekilometrin jälkeen tuli lautta.

Vastarannalla tapasimme Jaakon.

Jaakko oli fillaroinut edessämme olevaa 50 kilometrin pätkää seitsemän tuntia ja kutsui sitä mutahelvetiksi.

Lähdimme kohti helvettiä. Alku oli hiekkaa, jossa ehkä hieman suurempia kuoppia siellä täällä.

Muutaman mutkan jälkeen tie pieneni nopeasti poluksi ja poluiksi, mutaisiksi mutavellien kiertoteiksi, pientenjokien ylityksiksi – kaiken kaikkiaan tie muistutti Death Highwaytä sellaisena kun minä sen muistan.

Parinkymmenen kilometrin jälkeen tuli suurempi mutalampi eteen. Ensin minä juutuin ja Urpo tuli auttamaan pyörän kääntämisessä pois. Mutakon toinen reuna oli lupaavampi.

Lopulta onnistuimme kaikki taluttaen ajamaan pyörät mutakon yli. Villen pyörä ei kuitenkaan enää käynnistynyt. Valmistauduimme työntämään sen käyntiin kun paikalle ilmestyi khmer-mies skootterillaan. Kyydissä hänellä oli muunmuassa iso kylmälaatikko ja 20 kiloa riisiä. Hän ei puhunut sanaakaan englantia, mutta sai meidät vakuuttuneiksi, että emme selviytyisi Siem Pangiin polkuja pitkin – syvät mutalammikot olisivat vielä edessä.

Nöyrryimme ja käännyimme takaisin. Villen pyörä yllättäen käynnistyi ja khmer johdatti meidät neljän kilometrin pituiselle pikkuruiselle metsäpolulle, joka kiersi juuri ylittämämme mutakon. Sitten vain ajelimme takaisin samaa tietä, samat kuopat, savikot, juurakot ja muut. Tällä kertaa khmerin perässä ja ehkä muutaman lätäkön välttäen.

Lautalla takaisin ja samaa tietä Ban Lungiiin.

Olimme lähtöpisteessää 120 kilometriä rikkaampina. Matka jatkui samantien asfalttia kohti Stung Trengiä. Muutamaa tuntia myöhemmin olimme majoittuneet uuteen hienoon Gold River -hotelliin.

Oli tapahtunut onnettomuus. Vuokraamomme päämekaanikko oli sattumalta hotelilla ja ryhmä ranskalaisia motoristeja, jotka yrittivät tilata helikopteria. Yksi ryhmästä oli ajanut nokkakolarin auton kanssa – ainakin molemmat jalat ja ainakin toinen käsi poikki. Emme kyselleet yksityiskohtia. Heidän retkensä oli lopussa.

Death Highway

Niin, me emme ajaneet sitä.

Luulin tien Koh Nhekiin olevan jo asfaltoitu, mutta ei. Edellisen reissun mahtava kapea hiekkatie oli nyt leveä tulevan asfaltin pohja ja tietyöt täydessä vauhdissa koko 95 kilometrin matkalta.

Koh Nhekissä ei ymmärretty kyselyitäni Death Highwayn kunnosta. Kaikki vain viittilöivät uutta tietä Ban Luangiin. Kävimme kuitenkin kääntymässä Death Highwayn alkupäässä, jotta Ville ja Urpo saisivat jonkilaisen kuvan haasteesta. Sitten porotimme uutta tietä ajatuksena poiketa loppumatkasta Death Highwaylle. Näin teimmekin.

Vasta siinä vaiheessa tajusin, että tuskin koko Highwaytä on enää edes olemassa. Parissa vuodessa ilman käyttöä viidakkopolut kasvavat varmasti umpeen.

Lauttarannastakaan ei ollut enää jälkeäkään. Tilalla oli uusi komea, korkea ja kapea betonisilta.

Loppumatkaakaan ei oltu vielä päällystetty, joten porottelimme sorapohjalla ja vimeiset kilometrit asfaltilla. Olimme Ban Lungissä jo kahdelta.

Majoituimme järven rannalle komeaan vierastaloon – ensimmäiseen, jossa oli tilaa – ja lähdimme kraaterijärvelle uimaan.

Järvi oli virkistävä kokemus kuten aina.

Aikamme pulikoituamme poikkesimme Nordic Houseen oluille ja palasimme hotelille.

Illalla söimme läheisessä järvinäköalaravintolassa.

Minä ja Ville kävimme vielä järven toisessa päässä tutustumassa yöelämään hieman suuremman hotellin ravintolassa. Peruskhmermenoa eli lavalla lauletaan karaokea ja pöydissä juodaan olutta (7 tölkkiä 7,50$) ja seuraa voi tippiä vastaan pyytää pöytään.

Sen Monorom

Minulle välipäivä Sen Monoromissa oli sairaspäivä. Makasin ja nukuin sängyssä lähes koko päivän. Ainoastaan aamiaisella, lounaalla ja illalla kävin vierastalon ulkopuolella syömässä.

Ville ja Urpo kävivät ohjeitteni mukaisesti Bou Sra -vesiputouksella uimassa ja Nature Lodgella zillaamassa. Jälkimmäinen kutenkin hiukan epäonnistui, koska paikka oli myyty ja paikka oli muuttumassa hipahtavasta back packer -piilopaikasta orpolasten koulutuskeskukseksi tai jotain sen suuntaista. Myös Bou Sralla oli tapahtumassa muutoksia ja siellä rakennettiin iso visitor centeriä.

Me kaikki käytimme lepotilaisuuden hyväksemme.

Matka Mondulkiriin

Sunnuntaiaamuna diskojen jytke jatkui ainakin aamuseitsemään. Olotilani oli ilmastointilaitteen luoma tukkoisuus, nuha – lievä tai alkava flunssa.

Aamiaisen jälkeen kuttasimme Urpolle ja Villelle Honda XR:t. Pakkasimme pyörät, ajoimme tankille ja matka alkoi laajennettua Japanilaista siltaa yli Tonle Sapin. Parikymmentä kilometriä pohjoiseen ja uutta siltaa pitkin yli Mekongin. Ajoimme jotakuinkin suoraan itään kohti Vietnamia osittain aivan uutta 8-tietä pitkin.

Matka oli pitkä, joten ajoimme noin 75 kilometrin etappeja ja pidimme tauot lyhyinä. Aikataulutus onnistui täydelllisesti.

Ehdimme nauttia viidennen ja viimeisen etapin mutkista, nousuista, laskuista ja maisemista vielä valoisalla.

Majoituttuamme, lähtiessamme syömään, oli jo pimeää.

Ruoka oli hyvää, mutta flunssa oli edennyt ja tuuperruin sänkyyni jo kahdeksan jälkeen. Myös muut käyttivät hyväkseen tilaisuuden levätä. Kaupunkiin pystytettyyn huvipuistoon emme jaksaneet.