Luulin tien Koh Nhekiin olevan jo asfaltoitu, mutta ei. Edellisen reissun mahtava kapea hiekkatie oli nyt leveä tulevan asfaltin pohja ja tietyöt täydessä vauhdissa koko 95 kilometrin matkalta.
Koh Nhekissä ei ymmärretty kyselyitäni Death Highwayn kunnosta. Kaikki vain viittilöivät uutta tietä Ban Luangiin. Kävimme kuitenkin kääntymässä Death Highwayn alkupäässä, jotta Ville ja Urpo saisivat jonkilaisen kuvan haasteesta. Sitten porotimme uutta tietä ajatuksena poiketa loppumatkasta Death Highwaylle. Näin teimmekin. 
Vasta siinä vaiheessa tajusin, että tuskin koko Highwaytä on enää edes olemassa. Parissa vuodessa ilman käyttöä viidakkopolut kasvavat varmasti umpeen.
Lauttarannastakaan ei ollut enää jälkeäkään. Tilalla oli uusi komea, korkea ja kapea betonisilta.
Loppumatkaakaan ei oltu vielä päällystetty, joten porottelimme sorapohjalla ja vimeiset kilometrit asfaltilla. Olimme Ban Lungissä jo kahdelta.
Majoituimme järven rannalle komeaan vierastaloon – ensimmäiseen, jossa oli tilaa – ja lähdimme kraaterijärvelle uimaan.
Järvi oli virkistävä kokemus kuten aina.
Aikamme pulikoituamme poikkesimme Nordic Houseen oluille ja palasimme hotelille.
Illalla söimme läheisessä järvinäköalaravintolassa.
Minä ja Ville kävimme vielä järven toisessa päässä tutustumassa yöelämään hieman suuremman hotellin ravintolassa. Peruskhmermenoa eli lavalla lauletaan karaokea ja pöydissä juodaan olutta (7 tölkkiä 7,50$) ja seuraa voi tippiä vastaan pyytää pöytään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti